Nyt yhtäkkiä portfoliopysäkin äärellä, vaunulenkillä vauvani kanssa, sain ahaa-alämyksen ja niistä ajatuksista kirjoitan nyt tässä.
Lastenvaunuja pukatessa voi pää kirkastua. Oppimiskäsitykset ainakin selkenivät!
kuvalähde: www.papunet.net, Sergio Palao
Kognitiivista päihdeongelmaisille
Oppimiskäsityksiä ovat siis kognitiivinen-, behavioristinen- ja humanistinen oppimiskäsitys sekä konstruktivismi. Kognitiivisessa oppimiskäsityksessä oppimistapa on ongelmakeskeinen. Opiskellessani päihdetyön ammattitutkintoa, tein harjoittelua Vaasan vankilassa. Siellä osallistuin kognitiiviseen oppimiseen tukeutuvan päihdekurssin pitämiseen. Ongelmakeskeisyys näkyi kurssilla selkeästi siinä, että kaikilla osallistujilla oli jonkinlainen ongelma, eli riippuvuus. Tätä lähdettiin kurssin avulla ratkaisemaan, kukin omista lähtökohdistaan, mutta niin, että käytimme ratkaisukeskeisiä menetelmiä.
Ajanpuute ajaa behavioristiseen?
Behavioristinen oppimiskäsitys on perinteinen opettaja/oppilas-asetelmainen opetus. Opettaja on aktiivinen ja syöttää tiedon passiivisille opiskelijoille. Opetuksella on tarkka suunnitelma ja opetus etenee faktoista käsitteisiin. Perinteinen luennointityyli sopii tähän, mikäli opiskelijoita ei aktivoida luennon aikana osallistumaan opetukseen. Vaikka lienee aktivointia sekin, että antiikin aikoina opettajat vaativat oppilaita viittaamaan tietäessään vastauksia ”luennoinnin” ohessa esitettyihin kysymyksiin. Behaviorista oppimiskäsitystä mukaillen, esimerkiksi sosiaalialan lainsäädännön kurssin voisin pitää niin, että luennoisin (kuivan) teoriatiedon sosiaalialaa ohjaavista lakipykälistä ja pitäisin sen jälkeen kirjallisen tentin.
Oppimiskäsityksiä ovat siis kognitiivinen-, behavioristinen- ja humanistinen oppimiskäsitys sekä konstruktivismi. Kognitiivisessa oppimiskäsityksessä oppimistapa on ongelmakeskeinen. Opiskellessani päihdetyön ammattitutkintoa, tein harjoittelua Vaasan vankilassa. Siellä osallistuin kognitiiviseen oppimiseen tukeutuvan päihdekurssin pitämiseen. Ongelmakeskeisyys näkyi kurssilla selkeästi siinä, että kaikilla osallistujilla oli jonkinlainen ongelma, eli riippuvuus. Tätä lähdettiin kurssin avulla ratkaisemaan, kukin omista lähtökohdistaan, mutta niin, että käytimme ratkaisukeskeisiä menetelmiä.
Keskeistä oli aiempien totuttujen tapojen muokkaaminen, eli kaikki opittu peilattiin aiemmin opittuun. Yksinkertainen esimerkki tästä voisi olla se, että jos ihmisellä on ongelmana esimerkiksi riippuvuus tupakkaan, etsimme ratkaisua tupakoinnin tapojen muuttamiseen. Tupakoijan suu tarvitsee toimintaa; muutetaan totuttua toimintatapaa siten, että tupakan sijaan ihminen laittaa suuhunsa nikotiinipurkan. Aiempi käyttäytyinen siis muokataan toisenlaiseksi.
Eli kognitiiviselle oppimiskäsitykselle on tyypillistä
Eli kognitiiviselle oppimiskäsitykselle on tyypillistä
- ongelmalähtöisyys (ongelmana tupakkariippuvuus)
- perustetaan tieto aiemmille kokemuksille (tupakointi on aiheuttanut ongelmia, mm yskää ja äreyttä sekä hammasten mustumista, joten tapa halutaan muuttaa)
- kokonaiskuva otetaan huomioon (tupakointi on epäterveellistä kaikenkaikkiaan. Ymmärretään se, että tupakoinnista irtipääsemiseksi on muutettava totuttuja käyttäytymistapoja)
Ajanpuute ajaa behavioristiseen?
Behavioristinen oppimiskäsitys on perinteinen opettaja/oppilas-asetelmainen opetus. Opettaja on aktiivinen ja syöttää tiedon passiivisille opiskelijoille. Opetuksella on tarkka suunnitelma ja opetus etenee faktoista käsitteisiin. Perinteinen luennointityyli sopii tähän, mikäli opiskelijoita ei aktivoida luennon aikana osallistumaan opetukseen. Vaikka lienee aktivointia sekin, että antiikin aikoina opettajat vaativat oppilaita viittaamaan tietäessään vastauksia ”luennoinnin” ohessa esitettyihin kysymyksiin. Behaviorista oppimiskäsitystä mukaillen, esimerkiksi sosiaalialan lainsäädännön kurssin voisin pitää niin, että luennoisin (kuivan) teoriatiedon sosiaalialaa ohjaavista lakipykälistä ja pitäisin sen jälkeen kirjallisen tentin.
Valitettavasti tätä pidetään helpoimpana tapana opettaa, koska uudet ja luovat menetelmät vaativat opettajalta yleensä enemmän suunnittelua ja ehkä myös valmistelutyötä. Tässä oppimiskäsityksessä kaikki oppilaat voidaan tasapäistää ja kaikille ”syöttää” sama tieto. Se sopii suurille ryhmille, esimerkiksi yliopisto-opetuksessa. Tenttien tasapäinen arvostelu on koetaan ehkä helpommaksi kun jokaiseen opiskelijaan tutustuminen ja tavoitteiden ja arvioinnin henkilökohtaistamisen.
Ajankäyttö työssäni varmasti kertoo sen, tulenko käyttämään behavioristisia opetusmenetelmiä. Joskus olosuhteet saattavat siihen painostaa.
Konstruktivismi nykyaikaa?
Konstruktivismille tyypillistä on opetuksen räätälöinti opiskelijoille sopivaksi. Opiskelijan lähtötaso arvioidaan ja opetetaan tarvittava tieto. Sekä opettaja että oppilas ovat aktiivisessa roolissa ja sosiaalisuus on avainasemassa. Oppimista totetetaan erilaisissa ympäristöissä.
Tämä oppimisteoria on vaihtoehdoista nykyaikaisin. Uudistetut tutkintorakenteet painostavat konstruktivismin käyttöön. Lähtötason arviointi, opintojen henkilökohtaistaminen, oppimisympäristöjen laajentuminen (verkko-opinnot, työelämäjaksot, simulaatiot jne), sosiaalisen median käyttö opinnoissa, lisääntyvät ryhmätyöt ja projektit.
Itse tulen varmasti käyttämään opiskelijoitten lähtötason arviointia. Esimerkiksi vammaistyön kurssilla voisin käyttää ydinainesanalyysiä. Voimme opintojakson alussa keskustella ryhmän tietopohjasta aiheeseen liittyen ja ehkä voin järjestää pienen kirjoitelman mitatakseni tietoutta aiheesta. Tämän tehtyäni voin tarvittaessa jättää must know osuutta vähemmälle ja keskittyä enemmän should know ja nice to know-osastoon. Mikäli siis lähtötason arviointi osoittaa, että tällä ryhmällä sattuu olemaan jo riittävä tieto vammaisuuden ja vammaistyön perusteista.
Myös vaihtelevat oppimisympäristöt ja sosiaalisuus tulevat olemaan osa työtäni opettajana. Ape-opintojen aikana olen oppinut, miten sosiaalista mediaa voi käyttää hyödyksi opetuksessa; tiedonkulku on nopeaa ja esitetyt kysymykset ovat kaikkien nähtävillä ratkaisuineen. Opetukseen liittyvistä asioista voi laittaa viestiä vaikkapa facebookiin perustettuun ryhmään ja opiskelijat voivat tutustua haluamiinsa materiaaleihin internetissä antamieni vinkkien perusteella. Tärkeitä artikkeleita voi merkata vaikka twitteriin. Runsas vuorovaikutus onkin yksi konstruktivismin peruspiirre.
Kokemus paras opettaja?
Humanistista oppimiskäsitystä haluaisin toteuttaa enemmän. Se on kokemuksellista oppimista, joka on mielestäni aina paras tapa oppia. Opiskelijalla itsellään on halu kehittyä ja hän itse hakeutuu uusien oppien pariin. Varsinkin aikuiskoulutuksessa tämä on tärkeä ominaisuus. Tieto pääsee ja jää päähän paljon paremmin, jos ihmisellä itsellään on motivaatio oppia. Humanistiseen oppimiskäsitykseen perustuvat opintojaksot eivät ehkä soveltuisikaan nuorimmille ammattikoulun angstipojille.
Toisaalta nykyinen konstruktivismiin kallistuva opetustyyli sisältää myös monia humanistisessa esiin tulevista piirteistä. Itsearviointi on noussut erittäin tärkeäksi osaksi opetusta kaikissa tutkinnoissa ja kaikissa opintojaksoissa. Opettajan rooli on ohjaava, ei tetoa syöttävä. Opettaja vinkkaa oppilaat tiedon lähteille, josta he itse lähdekritiikkiä käyttäen valitsevat tarvitsemansa opit. Opinnoissa järjestetään yhä enemmän erilaisia simulaatiota, joissa opiskelijat pääsevät kokemaan todentuntuisia työtilanteita.
Uusia oivalluksia?
Tärkein oivallus minulle oppimiskäsityksistä on, että ei opettajan tarvitse valita loppuelämäkseen yhtä oppimiskäsitystä, jonka mukaan työurallaan kulkee. Erilaisiin oppimiskäsityksiin tukeutuvia opetusmenetelmiä voi käyttää tilanteen mukaan. Esimerkiksi aiemmin mainitsemani ryhmäkoko ja ryhmän luonne ja tavoitteet ohjaavat opettajaa opetustyylin valinnassa. Eri aikakausien ”trendit” myös aiheuttavat sen, että opetus liikkuu joustavasti eri oppimiskäsitysten välillä.
Ajankäyttö työssäni varmasti kertoo sen, tulenko käyttämään behavioristisia opetusmenetelmiä. Joskus olosuhteet saattavat siihen painostaa.
Konstruktivismi nykyaikaa?
Konstruktivismille tyypillistä on opetuksen räätälöinti opiskelijoille sopivaksi. Opiskelijan lähtötaso arvioidaan ja opetetaan tarvittava tieto. Sekä opettaja että oppilas ovat aktiivisessa roolissa ja sosiaalisuus on avainasemassa. Oppimista totetetaan erilaisissa ympäristöissä.
Tämä oppimisteoria on vaihtoehdoista nykyaikaisin. Uudistetut tutkintorakenteet painostavat konstruktivismin käyttöön. Lähtötason arviointi, opintojen henkilökohtaistaminen, oppimisympäristöjen laajentuminen (verkko-opinnot, työelämäjaksot, simulaatiot jne), sosiaalisen median käyttö opinnoissa, lisääntyvät ryhmätyöt ja projektit.
Itse tulen varmasti käyttämään opiskelijoitten lähtötason arviointia. Esimerkiksi vammaistyön kurssilla voisin käyttää ydinainesanalyysiä. Voimme opintojakson alussa keskustella ryhmän tietopohjasta aiheeseen liittyen ja ehkä voin järjestää pienen kirjoitelman mitatakseni tietoutta aiheesta. Tämän tehtyäni voin tarvittaessa jättää must know osuutta vähemmälle ja keskittyä enemmän should know ja nice to know-osastoon. Mikäli siis lähtötason arviointi osoittaa, että tällä ryhmällä sattuu olemaan jo riittävä tieto vammaisuuden ja vammaistyön perusteista.
Myös vaihtelevat oppimisympäristöt ja sosiaalisuus tulevat olemaan osa työtäni opettajana. Ape-opintojen aikana olen oppinut, miten sosiaalista mediaa voi käyttää hyödyksi opetuksessa; tiedonkulku on nopeaa ja esitetyt kysymykset ovat kaikkien nähtävillä ratkaisuineen. Opetukseen liittyvistä asioista voi laittaa viestiä vaikkapa facebookiin perustettuun ryhmään ja opiskelijat voivat tutustua haluamiinsa materiaaleihin internetissä antamieni vinkkien perusteella. Tärkeitä artikkeleita voi merkata vaikka twitteriin. Runsas vuorovaikutus onkin yksi konstruktivismin peruspiirre.
Kokemus paras opettaja?
Humanistista oppimiskäsitystä haluaisin toteuttaa enemmän. Se on kokemuksellista oppimista, joka on mielestäni aina paras tapa oppia. Opiskelijalla itsellään on halu kehittyä ja hän itse hakeutuu uusien oppien pariin. Varsinkin aikuiskoulutuksessa tämä on tärkeä ominaisuus. Tieto pääsee ja jää päähän paljon paremmin, jos ihmisellä itsellään on motivaatio oppia. Humanistiseen oppimiskäsitykseen perustuvat opintojaksot eivät ehkä soveltuisikaan nuorimmille ammattikoulun angstipojille.
Toisaalta nykyinen konstruktivismiin kallistuva opetustyyli sisältää myös monia humanistisessa esiin tulevista piirteistä. Itsearviointi on noussut erittäin tärkeäksi osaksi opetusta kaikissa tutkinnoissa ja kaikissa opintojaksoissa. Opettajan rooli on ohjaava, ei tetoa syöttävä. Opettaja vinkkaa oppilaat tiedon lähteille, josta he itse lähdekritiikkiä käyttäen valitsevat tarvitsemansa opit. Opinnoissa järjestetään yhä enemmän erilaisia simulaatiota, joissa opiskelijat pääsevät kokemaan todentuntuisia työtilanteita.
Uusia oivalluksia?
Tärkein oivallus minulle oppimiskäsityksistä on, että ei opettajan tarvitse valita loppuelämäkseen yhtä oppimiskäsitystä, jonka mukaan työurallaan kulkee. Erilaisiin oppimiskäsityksiin tukeutuvia opetusmenetelmiä voi käyttää tilanteen mukaan. Esimerkiksi aiemmin mainitsemani ryhmäkoko ja ryhmän luonne ja tavoitteet ohjaavat opettajaa opetustyylin valinnassa. Eri aikakausien ”trendit” myös aiheuttavat sen, että opetus liikkuu joustavasti eri oppimiskäsitysten välillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti