Minun matkani

Täytän ensi kesänä 40-vuotta ja vuosi 2020 on ehkä ollut se vuosi, kun kaikki on pysähtynyt. Myös minä. Tavallaan. 

Koko matkani ajan olen ammatillisesti kehittänyt itseäni vuosi vuodelta työskennellen ja opiskellen aina sitä, mihin intohimoni (tai sattuma) on milloinkin minut johdattanut. Covid19-vuosi 2020 sai minut kuitenkin pysähtymään. Vuosi toi eteeni sellaisia elämän kysymyksiä, mitä oli sivuttu jo aiempinakin vuosina, mutta jotka nyt iskivät voimalla ja saivat minun arkeni kääntymään aivan päälaelleen.

Olen alanvaihtaja ja yrittäjyyttäkin kokeillut, mutta soteala vei lopulta sydämeni pääasiallisesti. Siinä matkalla kasvoi kiinnostus opettajuuteen. Jo päihdetyön ammattitutkinnon vuosina huomasin, että pidin erityisesti päihdekuntoutusryhmien suunnittelusta ja vetämisestä. Sitä ennenkin jo toki vedin nuorille esimerkiksi SPR:n ryhmiä sekä taisin osallistua kerhonvetotoimintaankin nuorena. 

Joka tapauksessa siis, opettajuuden kipinä oli sen verran suuri, että lähdin ammatilliseen opettajakorkeakouluun, josta tämäkin blogi sai alkunsa. Lehtori, tutorini Maarit Räisänen luotsasi minut läpi koulutuksen ja valoi innostusta opettajan työhön. Vaikka noihin aikoihin soteopen työ houkuttelikin kovasti, ajauduin viettämään 10 vuotta vammaistyön parissa. Aluksi ohjaajana, sitten päivätoiminnan ohjaajana, tiimivastaavana ja lopuksi esimiehenä. Myös opetusharjoittelun tein vammaistyön osaamisalalla OSAO:lla. Näistä kaikista on osioita luettavissa täällä blogissani.

No, takaisin vuoteen 2020. Mikä muuten onneksi nyt on takana.

Toimin esimiehenä kahdessa palvelukodissa vammaispuolella ja työ oli todella vaativaa, kuluttavaa, vaikkakin antoisaa. Yhteisö oli erinomainen, työkaverit ja esimiehet esimerkillisiä. Kuitenkin, koin, että esimiehen työtä en voinut tehdä sillä intensiteetillä mitä olisin halunnut. Olisin halunnut oikeasti vaikuttaa yksikön toimintaan ja asiakkaitten elämään, en niinkään täytellä lomakkeita ja vastailla erilaisiin selvityksiin, siis istua tuntikausia tietokoneen näytön kirkkaassa valossa. Kaikkien muitten touhutessa ympärilläni. 

Ehkä herättävimmät keskustelut käytiin kesällä, kun muut hallinnolliset työt rauhoittuivat ja pystyin olemaan välillä tiiviimmin asiakastyössä, ohjaajani kertoivat minulle, että tässä työssä minä olen hyvä ja tähän työhön kuulun -olen tekijä, puuhastelija, touhuaja ja toteuttaja. Se laittoi minut mitä suuremmin ihmettelemään, mihin olinkaan ajautunut. 

Jäin kesälomalle ja asiat hautuivat sille mallilleen, että soittelin jo esimiehelleni ja pohdin vakaasti palaanko takaisin työhöni palvelukodin esimiehenä. Palasin kuitenkin. Yhteisö on niin tärkeä ja siitä luopuminen vaikutti tuskaisalta. Päätin vielä antaa työlle mahdollisuuden ja käytin kaikki itseni johtamisen mahdollisuudet, jotta voisin muuttaa työkenttää haluamaani positiivisempaan suuntaan.

Syksy toi kuitenkin eteeni sen todellisuuden, etten halunnut jatkaa työtäni siinä muodossa kun se siinä hetkessä oli. En kuitenkaan tiennyt mitään muutakaan ratkaisua, joten irtisanouduin ja päätin luottaa elämän kantavaan voimaan (oikeasti olin kauhuissani). Irtisanouduttuani huomasin itsessäni jo viikon päästä suuren muutoksen, jonkinlaisen muutoksen vapauden tunteen. Olin kantanut sisälläni todella raskaita asioita työhön liittyen, joista nyt olin siirtymässä kauemmaksi. Samalla itkin monet kävelylenkit koirani kanssa jo ennalta sitä ikävää, jonka kohtaisin, kun en enää saapuisi töihin tärkeitten asiakkaiden ja työkaverien luo.

Suurimmat kyynelkanavat aukesivat isäni lähetettyä minulle viestin "ratkaisusi on oikea. Isä."

Kuitenkin, viikkoa ennen irtisanomisajan päättymistä sain soiton Valmennuskeskus Publicilta, jonne olin laittanut syksyn mittaan työhakemuksen. Pääsin haastatteluun ja minut valittiin uravalmentajan tehtävään. Julkaisen työni sisällöstä myöhemmin uuden kirjauksen. Tänään 7.1.2021 osallistuin Erityisosaamista sosiaali- ja terveysalalle -palaveriin. Nyt olen asian ytimessä. Tätä kohtihan oikeastaan olin 10 vuotta sote-matkalla ja nyt se on edessäni. Soteopen työ. Ei voi muuta kun tuulettaa olkkarissa niin, että verkot heiluu ja lapset nauraa. Äiti on tullut hulluksi!

Vuodenvaihteen tienoilla myös mieheni valmistui sairaanhoitajaksi. Teimme yhteisen uudenvuodenlupauksen; vuosi 2021 vietetään kokonaisuudessaan ilman mitään opiskeluja. Näin olleen myös blogini tulee tänä vuonna koostumaan valmennukseen, ohjaukseen ja opetukseen liittyvistä teemoista. Jännä nähdä, pystynkö pitämään lupaukseni, sillä jo viime viikolla selasin opettajakorkeakoulun sivuja ja opinto-ohjaajan opintokokonaisuuden sisältöjä. Myös uravalmennukseen liittyy mielenkiintoisia opintokokonaisuuksia. Puhumattakaan verkko-opettajan tai hyvinvointivalmentajan koulutuksista... stoooooop. Näin se aina lähtee laukalle. Mutta yritän ainakin pyhittää vuoden 2021 työlle ja kodille <3  Ohjaan viimeinkin vapaa-aikani johonkin ihan muuhun kun opiskeluun.